27. tammikuuta 2013

XCIII - 17 viikkoa

Tässä on enää 17 hikistä viikkoa aikaa valmistautua siihen, et elämä kiepsahtaa ympäri tavalla, jota ei oo ennen nähty. Se pelottaa. 
Toki on se mahdollisuus, että Mini päättää ruveta syntymään tästä eteenpäin hetkenä minä hyvänsä. Se pikku kutale voi jopa selvitä jo hengissä. Ja kuulee nyt jo lähes kaiken mitä minäkin, tuolta mahani sisästä. Huhhuh. Parempi alkaa kuunnella laadukkaampaa musiikkia.

Mutta siis niin..
Goosen piti olla se ahdistuja, mut nyt se olenkin minä. Järjetöntä pelkoa, käsittämätöntä ahdistusta aina välillä ilmassa. Ja mun pitäis olla onnellinen ja iloinen ja optimistinen. Jepjep.

Tässä "päiväkirjamerkintää" joulukuun kymmenes päivä:
"En jaksais tehdä yhtään mitään. Kämppää on ihan turha siivota, kun olen täällä yksin. Ruokaa en viitsi yhdelle laittaa vaikka sen kahta varten söisikin. Kissoille sentään jaksan vedet vaihtaa ja antaa ruokaa. Muroja heillä on aina ja vettä, märkäruokaa nyt ei ehkä ihan joka päivä heru. (ei ole koskaan ollut jokapäiväistä, muroja on aina tosiaan.)
Juominen on yliarvostettua, en vain ole koskaan osannut juoda ja luultavasti olen kroonisesta nestevajeestä kärsinyt koko elämäni.
En oikein saa merkitystä elämääni nykyisin mistään. Partiotakin on huomenna viimeisen kerran, sitten kevätpuolella käyn niin kauan kuin jaksan. Harrastuksia ei muita sellaisia säännöllisiä ole. 
Matto vedettiin jalkojen alta liian monta kertaa liian lyhyen ajan sisällä.
Ensimmäisen kerran, kun parisuhde meni poikki. Toisen kerran kahden viikon päästä siitä, kun huomasin olevani raskaana. Raskaus oli toivottu osaltaan, mutta ajoitus nyt vähän mitä oli sitten. 
En vaan voi olla miettimättä et mitä jos oisin saanu tietää raskaudesta kaks-kolme viikkoa aikaisemmin? Mitä sit ois tapahtunut?
Kolmannen kerran matto vedettiin kahden viikon päästä raskausuutisesta, kun goose muutti pois.
Sen jälkeen tosiaan oikein millään ei ole ollut väliä. Olen nyt pari viime viikkoa vain nukkunut kaiken "luppoajan" (=töistä kotiin klo 15 - nukkumaanmenoajan n. 21-22, joskus olen vain jatkanut töiden jälkeen yöunille ja nukkunut sujuvasti aamuun). Jos en nuku, olen vain koneella, facebookkaan, pelaan, luen jotain foorumeita... Aivan turhanpäiväisiä juttuja. Laskut ja muut pakolliset hoidan kyllä, mutta juoksevat "pakolliset" kuten vaikka kaupassa käymisen tai muun, jätän aivan viime tippaan.
Haluaisin kyllä päästä tästä tilanteesta pois, mutten tiedä miten se onnistuu. Juttelimme goosen kanssa ja kai joku järjestely löytyy synnytyksen jälkeen, hän saattaa tulla kotiin auttelemaan, kun tietää, että "onhan se alkuaika aika rankkaa"... Kertoi tänään, että oikeastaan erosi sen takia, kun tämä suhde ei tuonut hänen elämäänsä kaivattua lisämerkitystä/lisäarvoa. Se sai tuntemaan itseni vielä enemmän joksikin esineeski tai statussymboliksi. Minussa ei kuulemma ole vikaa kuitenkaan, enkä usko, että se minusta johtuukaan. En vain ollut tarpeeksi hyvä. 
Jep, mut goose on vähän sellainen.. antiseurusteleva tyyppi perimmäiseltä luonteeltaan ja vähän tuntuu siltä et suhdetta tästä ei taideta enää koskaan saada, jos järjellä ajattelee... Harmittaa kyllä, koska itse olisin valmis tekemään mitä vain ja muuttumaan, vaikka vika ei varsinaisesti olekaan minussa, vaan goosen perimmäisessä luonteessa? 
Tähän kun vielä lisää sen, että yksi aikuinen miespuolinen serkku, jolla itsellään kaksi lasta, aukoo päätänsä joka statukseen ja kommenttiin, eikä lopeta edes siihen, että estän hänen näkemästä niitä.. Rupesi sen jälkeen vittuilemaan postauksiin, joita kirjoitin seuraamieni ryhmien seinille........... En vaan jaksa. En tosiaankaan."
 Jep, että tällasta joulukuussa. 
Perjantaina avauduin meidän fb-äitiryhmäänkin.
 "Tää on taas näitä iltoja. Mieli on ku musta aukko. Tunteet miniä kohtaan on vähän negatiivissävytteisiä. Teki pahaa lukea niitä teidän isyyspakkauskeskusteluja yms. En halunnut itse kommentoida mitään. Luin vaan kateellisena. Fiilis on taas yksinäinen ja vähän alakuloinen. Neuvolassa torstaina "kaikki on ok." ja vähän hymyä päälle. Jos siihen lääkärineuvolan mielialatestiin vastaan niinkuin asiat on niin saan varmaan lähetteen johonkin psykiatrille. Eli tosi hyvät pisteet tulossa... En tiedä mikä muhun on taas mennyt. Tuntuu ettei vaan ole kertakaikkiaan ketään, kelle puhua näistä. Tähän on nyt tähän parin viikon sisään mahtunut niin paljon kaikkea negatiivista ja ikävää, että vähän nyt on taas liikaa yhdelle ihmiselle. Olen toki onnellinen teidän perheellisten puolesta ja iloinen, ettei kaikilla ole samanlaista kurjaa tilannetta ku mulla. Oikeasti.

Kaikenlisäksi tunnen olevani jotenkin kiitollisuudenvelassa pomolle kun jatkoi sopparia sinne toukokuun loppuun, etten vain kehtaisi olla millään masennus-saikkarilla. Varsinkaan kun olen hehkuttanut miten on mennyt niin hyvin ja kaikki on ok.. Ehkä sillee fyysisesti. Ja jos nyt jotain fyysistä kremppaakin on ollut niin oon vaan sivuuttanut ne..

Tässä taas tuntuu, että olen valinnut väärän tien pitäessäni lapsen jota ei oikein kukaan muu tuntunut haluavan ja olen ruvennut epäilemään, että halusinko itsekään vai mitä tässä nyt oikein on meneillään. Olen ihan hukassa taas.

Toivottavasti en nyt pilaa teidän iltaa tällä vuodatuksella taas. Koska teidän onni ei ole multa pois. Olikohan tässä nyt kaikki mitä äsken puhelimella naputtelin ja sitten se vaan hävisi johonkin se kaikki teksti.. Piti avata oikein kone tätä varten, ku en vaan jaksais enää kolmatta tuntia täällä kyynelehtiä.
Sit se ystävän lapsen kuolema vielä.. ajattelen edelleen et oisivat ottaneet tän pinjan sijaan ni ois monen elämä tullu helpommaks..
En vaan haluais olla se viallinen ja epäonnistunut alussa olin iloinen ja onnellinen ja ajattelin et kaikella on tarkoitus ja pärjään. enää ei vaan tunnu siltä ja olen hukassa näitten ajatuksieni kanssa.. saan leiman johonki pegasokseen et oon ihan päästäni pimee ja sit tulee lastensuojelu ym kuviot.. tää tuntuu niin umpikujalta.
Liian usein vaan tulee se olo et ois vaan pitänyt tehdä se abortti ku "se on niin helppoa" (entistä blogia lukeneet tietävät mistä puhun) ja yksinhuoltajaäitien poikana elämä on kurjaa ja kaikkea muuta. Tänään olen miettinyt et tietääköhän mini et äiti itkee täällä."
 Uhhuh. En tosiaan tiedä mitä teen tai mitä pitäisi ajatella. 
 
Olisi niin helppoa ajatella, että tää menee ohi. Muttei tunnu menevän. Vuoristorataa on nyt jatkunut jostain heinäkuun lopusta. Mutta en haluaisi tosiaan olla se "päästäni sairas", vaikka onhan tää jo kansantaudin maineessa tää ystävämme f32. 
Olin eilen työkaverin tyttären heppasynttäreillä ja se oli kyllä hauskaa. Sai unohtaa hetkeksi omat murheensa ja kiitää keppareilla menemään. 

  Kun vieraat olivat lähteneet, jäin vielä hetkeksi. Kun olin lähdössä, jumituin työkaverini kanssa eteiseen takki päällä juttelemaan. Kerroin tästä, että mielialani lähtee aina välillä kierimään kuin joku lumipallo hallitsemattomaksi ahdistusmöykyksi ja sen jälkeen ei ole enää todellakaan mikään hyvä olla. Yläkerran laulava naapuri ja askeleet eteisessä, vaikka goose ei olekaan asunut täällä moneen kuukauteen. Jep, rupeisko sitä kaiken päälle vielä kuulemaan ääniäkin? Se tästä vielä puuttuisi :) Onneksi työkaveri osasi järkeistää näitäkin ajatuksia ja lohduttaa silläkin, että ääniä kuulee ihan "tavallisetkin" ihmiset. No, onneksi eivät ainakaan komentele ;)
Ja päihde- ja mielenterveyshoitajana tiedän, että se on hyvin harva, ketä pystyy itselleen mitään mielen sairautta diagnosoimaan. Eli ehkä en olekaan skitsofreenikko! :D
Puhuimme myös muista sairauksista, työstä ym.. Tästäkään työkaverista ei uskois, et hällä on ollu syöpä tai että hällä ois pari muutakaan sairautta, joita kantaa. Puhuimme mm. Chrohnin taudista, joka kulkee meillä suvussa. Näillä autoimmuunisairauksilla on kuulemma yhteys puhjeta raskauden yhteydessä/jälkeen. Eli täytyypi pitää huolta, että katottais ettei mulla sitä chrohnia ole tai reumaa.. Oireisto täsmää oikein kivasti. Noo, eipä se luultavasti enää maailmaa kaataisi. Mutta onneksi oli nyt jotenkin sopivanlainen hetki vaan avautua. Se teki oikeasti hyvää. Eikä toinen tuominnut. 
 Ehkä tämäkin "koko kansalle avautuminen" helpottaa. Mutta toivottavasti joku huomaa katsoa miten pärjään lapsen saamisen jälkeen, jos en avaudu neuvolassa, koska pahoin pelkään et mun synnytyksen jälkeisen masennuksen riski on joku tuhatmiljoonakertainen. Mutta ei auta ku kulkea kohti tuntematonta. Se tie tässä nyt on valittu.
 P.s. Lila sai haamun!! Nyt jännätään! <3

8 kommenttia:

  1. Voi murunen, pitäsikö sun kuitenkin puhua sille neukkatädille jo nyt? Vois helpottaa :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Njaah.. Täytyy katsoa. Se ei oikein tajua kun sille yritän vihjata.

      Poista
    2. Ehkä sille tädille täytyy vaan sanoa tarpeeks suoraan, se kuitenkin lähimmin teidän elämää seuraa myös synnytyksen jälkeen. Hali!

      Poista
    3. Paitsi että mielestäni se kyllä vaihtuu siinä sopivasti synnytyksen jälkeen sinne lastenneuvolan puolelle. Oisko se pari kk se sama ja sitten vaihtuu. Tai sitten voi olla että luulen/tiedän/mulle on kerrottu väärin.

      Poista
  2. Sisko rakas! Minä olen aina tukenasi! <3 Rakastan sinua! <3: sys

    VastaaPoista

Tervetuloa lukemaan, jätäthän kommenttiakin. :)
Julkaisen kommentit heti luettuani ja vastaan niihin, kun menen seuraavan kerran koneelle.